Koti, kotini on siellä missä sydämeni on, väitti vanhempi sisarukseni ennen. Nuorempi sisarukseni on lähtenyt vuodenvaihteeksi Thaimaahan, minusta seuraava sisko potee flunssaa Espanjassa Fuengirolassa ja vanhin sisarukseni sairastelee ja asuu Tampereella. Ja täällä sitä ollaan Porvoossa, olen nyt asunut Porvoossa reilut kaksi vuotta. Porvoo on Suomen vanhin kaupunki ja täällä on historia läsnä kaikkialla. Porvoossa rakennetaan koko ajan uuusia asumistaloja ja korjataan vanhoja asumuksia.
Pari kuukautta sitten selasin tapani mukaan nettiä ja vilkaisin taas kerran myytäviä asuntoja-sivustoja silkasta uteliaisuudesta. Löysin ilmoituksen johon palasin uudelleen ja uudelleen seuraavina päivinä. Sitten uskalsin näyttää ilmoitusta miehelleni ja hänkin katsoi ilmoitusta mielenkiinnolla. Ilmoituskessa ei mainittu mitään näyttöaikaa.
Seuraavalla viikolla mieheni yllättäen halusi katsoa ilmoitusta uudelleen ja kävimme kävelyllä talon luona. Talo näytti hiljaiselta. On syksy ja taloa reunustavat ikivihreät kuuset. Naapuritaloja on mutama ryppäänä lähettyvillä. Kävelimme hiljaiselta vaasikuttavaa tietä eteenpäin, tien varrella on vanhoja taloja ja lisää metsää. Uimaranta on aika lähellä. Kauppakeskukset ja myös Porvoon keskusta on kävelyetäisyydellä. Talo oli ”kiva”. Ja tutustumisen arvoinen.
Seuraavalla viikolla tilasimme esittelyn asunnonvälitystoimistosta. Esittely oli illalla. Välittäjä odotteli talon lähellä olevan tien varrella. Ajoimme peräkanaa talolle. Oli jo pimeä. Sytytimme valot sisälle ja ne jätettiin valaisemaan taloa seuraavaa katsojaa varten. Katselimme taloa, talosta tehtyä kuntoisuusraporttia ja mietimme miten se sopisi meille kodiksi, tunnustelimme talon henkeä. Mietittyämme pari viikkoa vielä asiaa teimme tarjouksen talosta ja se hyväksyttiin.
Ja nyt se talo on meidän.