Ajelin linja-autolla Kankaanpäähän Tampereelta, vuosi oli 1996. Olin valmistunut ylioppilaaksi Tammerkosken Lukion aikuislinjalta, jossa opiskelin HASA:n terveyskeskusavustajan toimen ohella. Olin matkalla osallistuakseni artenomikoulutuksen sisäänpääsykokeisiin Kankaanpään opistoon. Pääsykokeet oli kaksipäiväiset. Olin varannut huoneen yöpyäkseni paikkakunnalla, CauntryClubilta, mutta linja-autoasemalla näin kyltin Hotelli ja arvelin ettö onkohan se tuo. Menin pienen hotellin respaan ja sain vaatimattoman huoneen jossa sain pikkurahalla huoneen ja aamukahvin. Olin mennyt CauntryClubin sijaan motelliin, mikä ei harmittanut, oli se niin paljon halvempi. Osallistuin pääsykokeisiin ja rehtori ilmoitti toisena päivänä että olin parhaita hakijoita ja ilman muuta pääsen opiskelemaan. En ollut uskoa korviani, mutta paluumatkalla kotikaupunkiini Tampereella olin jo ihan erilaisissa tunnelmissa kuin mennessä.
Sinä keväänä maailmani jotenkin kaatui. Jo aikaisemmin jouduin ensin myymään oman asuntoni Viinikan kaupunginosassa, olin ollut pitkään sairaslomalla infektiokierteen vuoksi ja minulla ei rahat riittäneet lainanlyhennyksiin. Kalifornianmatkan jälkeen olin veloissa. Kolma kuukautta poissa kotimaan kamaralta romahdutti talouteni, olin vuokrannut asuntoni poissaoloni ajaksi, mutta vuokralainen oli jostain syystä käristetty asunnosta ja näin vaille niitä vuokratuloja ja toimestani olin silloin palkattomalla vapaalla. Vaihdoin etunimeni Päivistä Helenaksi, olin siis aiemmin Päivi Helena, sitten Helena Päivikki.
Töissä oli ollut hirveän painostavaa. Kerrankin työpaikan johtaja huusi minulle suoraa huutoa toimistokäytävällä jostain asiasta ja vastasin huutamalla takaisin kunm minulta meni siihen heermot, työpaikan ylihoitaja tuli siihen ja kuuli tietenkin vain minun osuuteni. Ko. työpaikan johtava oli vakuuttut nimittäin että minulla olisi ollut alsheimerin tauti ja mitä kaikkea muutakin. Kävin silloin sitten työterveyden ohjaamana ppsykiatrisissa tutkimuksissa jossa todettiin että työpaikalla ollut lääkäri oli tehnyt kiusaa. Ei minulla ollut silloin alzheimerin tautia eikä myöskään skitsofreniaa jota myös oli epäilty siellä työpaikalla. Olin tullut allergiseksi silloisen labbatyön kemmikaaleille ja sain jatkuvasti pahoja infektioita, sairatin jopa vesirokon. Jouduin syömään sen seitsemät antibioottikuurit. Allergiset oireet helpottivat kun olin poissa altistuksesta ollut muutaman vuoden.
Suunnittelin opiskeluun lähtöä, myös työterveyslääkäri varoitteli että jos en vaihda alaa niin kuolen varmasti, koska olin tullut allergiseksi ko. työpaikalle. Minkäs teit. Oli silloinkin yhteiskunnallinen lama ja oli aika epätodennköistä että olisin löytänyt noin vain uutta toimeentuloa. Opiskelu uudelle sopivammalle alalle oli hyvä vaihtoehto kotiin sosiaalituelle jäämiselle.
Olin myös mennyt naimisiin S.Polat’n kanssa ja hänellä oli sopeutumisvaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. S:P: oli lomaromassi joka seikkailusyystä halusi kanssani naimisiin ja Suomeen asumaan, hän oli alkuperältään kurdi ja oli asunut omaisineen Turkissa pakolaisena eikä ollut kotiutunut sinne.
S.P. ja Helena Turkissa Bursassa.
Melontakurssilla otettu kuva.
Kävin hänen luonaan Turkissa Bursan kaupungissa, jossa nän silloin asui. Minua pidettiin kuin prinsessaa. Sukulaisensa pitivät ravintoloita. En katunut naimisiin menoa, mielssäni toivoin että tilanne rauhoittuisi ja kohenisi ajan kanssa, mutta toisin kävi.
Samoja ongelmia olen katsellut televisiossa sarjassa ”90 päivässä”, amerikkalainen sarja joka kertoo eri kulttuureista kotoisin olevien parisuhteista. Minulla oli mielestäni kiva asuntokin, tilava yksiö, mutta aviomies ei voinut sietää sitä asuntoa ja vaati että muutettaisiin jonnekin muualle, talon omistajan teini-ikäisettyttäret tekivät kiusaa minkä kerkisivät kun hän oli päivisin kotona. Kiusaa oli myös muista nuorista naisista hänelle, kun heitä aina vain yritti väkisin ystäviksi. No, mikä siin’, löysin uuden kivan asunnon Hervannasta, tilavan kaksion jossa oli lasitettu parveke ja iso keittiö. Matkaa tietenkin keskustaan oli, mutta julkisia liikennevälineitä meni 100m päästä ja polkupyörälläkin pääsi. Mutta se asunto ei riittänyt herralle vaan vieläkin se oli huono, ja kaikki asiat oli kaupungin keskustassa ja suivaannuin niin hänen valitusvirsiin joka oli taukoamatonta valitusta riitaa että otin vielä uuden asunon johon rahani riittivät, pienen yksiön keskustasta. Ei olisi kannattanut muuttaa, huomasin näet että ko. herran oma puhe suomessa oli valitusvirsi asunnosta.
Suomalainen yhteiskunta on aika kalseaa verrattuna etelmän lämpimiin tuuliin, ja maagiseen yhteisöllisyyteen. Mutta suomalaisuudellakin on omat turvalliset hyvät puolensa.
Opiskelu kesti kaikkiaan lisäkursseineen 280 opintoviikkoa, joista osan sain hyväksiluettavuuksina entisestä työstäni sekä harrastustoiminnasta. Opiskelin viikot opistolla, asuin opiston asuntolassa ja palasin joka viikonloppu kotiin perjantaina iltapäivällä ja viikonlopun jälkeen palasin opistolle maanantain aamulinja-autolla. Opiskeluaika oli kehittävää ja antoisaa. Meillä artenomiopiskelijoilla oli jokaisella oma opinto-ohjelma, saimme valita meitä itseämme kehittäviä aineita laajahkolta kurssitarjottimelta. Kaikkiaan opintoihini meni kolme ja puoli vuotta kun oikein ahkeroin. Mutta kun…
Helmikirja oli päättötyöni ja seminaarin aihe valmistuessani Ohjaustoiminnan artenomiksi v.1999.
Haaveilemastani elämästä opiskelujen jälkeen oli jäljellä, niin, haaveet. Sinä syksynä 1999, opiskelutovereillani kiersi ihmeellinen avioerotartunta se aiheutti meille yhdeksän avioeroa, ja minuunkin tarttui se. ERO. Valmistuttuani kävin yksinäni etelänmatkalla Kanarian saarilla, ja siellä pystyin unohtamaan huoleni auringonpaisteessa. Ei auttanut kuin ottaa tyttönimi Kyrölä takaisin, sukulaiseni eivät siitä olleet pahoillaan. Kyrölä on hyvä vanha suomalainen nimi.
Palattuani sitten oli taas vuorossa muutto ensin kaksioon Lapinniemessä ja sitten Helsinkiin jossa sitten alkoikin elämässä ihan erilaiset kuviot.
allergia, artenomi, ero, Hervanta, kurdi, opiskelu