Siitä on jo pari vuotta kun varasin ajan naistentautien erikoislääkärille, koska tunsin alapäässäni pienen patin. Hmm, sanoi lääkäri, mainitsemasi patti ei ole vaarallinen, mutta sinulla on myomia. Ne voivat myös olla lapsettomuuden syy, ne ovat vanhoja, niissä näkyy kalkkia sanoi lääkäri tutkatessaan alavatsaa. Ne pitää leikata, mutta alkuun seurataan kasvavatko ne, jos eivät kasva, niitä ei leikata. Puolen vuoden kuluttua uusi käynti ja tarkistus, hän määräsi.
Puolen vuoden kuluttua etsin lääkäriaseman luettelosta lääkäriäni, ei sitä enää siellä ollut.
Sitten tapahtui elämänmuutoksia, vaihdoin paikkakuntaa koska olin mennyt kihloihin ja muutin yhteen asumaan mieskumppanini kanssa hänen kaksioon. Hänellä on kaksi lasta, nuorempi vielä käy koulua ja käy meillä syömässä mieheni vapaapäivinä.
Jouduin luopumaan minulle niin tärkeästä vanhusten hoitotyöstä lähihoitajana vanhustentalon tehostetun palvelunasunnoissa, ”sairaskodissa”, koska työ osoittautui liian rankaksi.
Uutta työtä ei ole vielä ”ilmaantunut”. Olen alanvaihtaja jo muutenkin: nuorena tein laboratoriotyötä laboranttina yliopiston tutkimuslabbassa, ja sairaalan patologian labbassa (valmistin slideja patologeillle). Opiskelin toivorikkaana ohjaustoiminnan artenomiksi 2000 ja vielä Hesasssa lähihoitajaksi 2005. Olen ollut kotona jo pari vuotta, ensin sairauslomalla ja nyt kuntoutustuella.
Se myoma-asia vaivasi minua ja varasin ajan kotipaikkakunnan terveyskeskukseen jos sitä kautta pääsisin leikkaukseen, koska minulla oli vaivaa. Pääsinkin klinikalle, mutta kirurgi päätti vielä seurata tilannetta, leikkasi toki häiritsevän pikkupatin poi, siittä tuli vastaus kotiin että ei pahanlaatuista.
Sain uuden ajan klinikalle ja kasvaimet olivat kasvanet ja niitä oli ilmaantunut neljäskin. APUA!!! Ajatelin.
Odottelin aikani ja sain sitten vihdoin kutsun leikkaukseen, paikallisen sairaalan leikkausosastolle. Leikkausta suunniteltiin, että se voitaisiin tehdä tähystyksellä, mutta kirurgi ei voinut vannoa että niin käy, hänellä oli ennakkoaavistuksia.
Leikkausäivän aamuna heräsin ajoissa, pakkasin mukaan yöpuvun ja ajankuluksi jännärin ja ristikkolehden. Arvelin pääseväni kotiin yhden yön jälkeen kotiin.
Minut saateltiin leikkaussaliin, kun olin vaihtanut päälle leikkauspaidan ja froteetakin. Kiipesin leikkauspöydälle ja jalkoihini vedettiin pitkät tukisukat. Sitten en muista mitään ennen kuin heräsin ja minut vietin sairaalavuoteella osastolle, huoneeseen jossa ei ollut muita, vain kaksi tyhjää vuodepaikkaa. Toiseen niistä sitten vaihtui asiakkaita päivän välein.
Alavatsaani kivisti ja minulle oli laitettu katetri ja käskettiin maata aloillaan. Olin menettänyt isossa leikkauksessa verta, se oli korvattu siirtoverellä. Selässä oli epiduraalipuudutusletku paikallaan ja tiputuksena meni lääkkeitä suoneen.
Minulle oli tehty laaja leikkaus alavatsalle. Haava ulottui suoliluusta toiseen. Surkean näköinen nuori kirurgi tuli selvittämään että leikatessa kävi ilmi että kohtu oli kirkkaan punainen verevä, kiinnikkeitä oli paljon, munasarjoissa oli rakkuloita ja munasarjarja ja suolilieve oli kietoutunut kerälle ja vatsa oli täynnä kiinnikkeitä.
Tikattu leikkaushaava.
Vatsaontelossa on ollut paha tulehdus jota ei ole hoidettu. (Olen kyllä lääkärissä käynyt vaivoistani mutta mitään ei ole näkynyt verikokeissa.) Oli pitänyt hakea toinen kirurgi avuksi ja heiltä meni yli kaksi tuntia asian selvittämiseen ja he olivat poistaneet kaiken sairaan kudoksen. Saan syödä estrogeenia pillereinä ja seksielämä voi jatkua niin kuin ennenkin kunhan paranen.
Lähdin kotiin oltuani sairaalassa kaksi yötä. Lähdin vain liikkeelle, Sain kipupumput ja tiputusletkut pois leikkausta seuraavana päivänä. Ensin kävelin kylpyhuoneeseen ja huomasin että poistetuista ruumiinosista huolimatta olin muuten kokonainen.
Nyt leikkauksesta on kulunut pari kuukautta, haava on alkanut parantua ja siihen ei enää satu kun aivastaa. Käyn kuntosalilla ja harjoittelen pienillä painoilla etten kokonaan kuihtuisi ja kävelen juoksumatolla. Kuntoni paranee vähitellen päivä päivältä. Elinkumppanini haki minut sairaalasta autolla, mutta ei ole minua passannut, joten on tarvinnut vain itse tehdä kaikki. Leikkauksen jälkeen olisin voinut vähän pitempään olla sairaalassa, mutta kaipasin kotiin. Kotiapu olisi ollut jees, mutta en oikein tällä uudella paikkakunnalla vielä tunne ketään joka voisi auttaa. Kotipalveluitakin on, mutta mieleen tuli vain että kotitöitä voi aina siirtää kunnes jaksaa ne itse tehdä.
Mitä ihmettä teen itselleni, ajattelin viime viikolla. Näytän kamalalta, keksin sitten uusia garderobiani möhkövatsaani sopivammaksi ja kävi kampaajalla joka kevensi päätäni uudenlaisella hiusleikkauksella. Se olikin eka kerta kun hiuksiani muotoiltiin 20 vuoteen. Olen uudistunut, mutta tähän kestää vielä aikaa tottua. Kesä kun tulee, kaikki on niin kuin ennenkin, taas toiveikkaana ajattelen. Odottelen kesää sitten.
Leikkaus, Myoma, Sairaalassa, Toipuminen