Olen nyt asunut Porvoossa reilun vuoden, mutta vielä on uudessa kotikaupungissa tutkimattomia asioita ja paikkoja. Eilen juttelin naapurien kanssa pihassa marjastamisesta. Meillä ei ole kerrostalossa kerhohuonetta, mutta aina kun näkee pihassa ryhmän siihen voi liittyä juttelemaan. Juttutuokion provosoimana päätin lähteä koettelemaan onneani mustikoitten suhteen läheisillä puistoalueilla.
Varasin poimimista varten pieniä muovipusseja joita on helppo pitää kädessä, ovat keveitä ja huomaamattomia ajatellen marjojen salaa poimimista. Puistikko jossa epäilin mustikoita olevan oli pienen matkan päässä omakotiasuinalueesta, huomioon piti ottaa että tule ilmi. Keräily on alkuperäisten porvoolaisten mielestä deekujen puuhaa. SAlailuyritykset oli turhia, lenkkipoluilla kävelevät, pyöräilijät ja koiranulkoiluttajat huomasivat minut jokainen ja herjaa lensi niin kuin pikkukaupugissa aina.
Herjoista huolimatta sain kokoon puolitoista litraa sinistä superfoodia jolla voin maustaa aamiasjugurttini. Pakkasin marjat pieniin eriin ja pkastin ne. Näin harjoituseläkeläisenä pitää opetella miten selviää pienillä tuloilla. Yksi suuri apu on se keräily. Haittana tosin ovat metsän hyönteiset jotka aina lisääntyvät lämpimän sateen jälkeen, sekä nokkoset pistävine lehtineen. Niiltä voi suojautua oikealla vaatetuksella.
Keräilyn olen oppinut jo pienenä, kun oltiin maalla kesälomat isovanhempien luona. Opin tuntemaan syötävät sienet sekä niiden käsittelyn säilöntää ajatellen, ja marjat joita voi poimia, myös niiden säilönnän ja käytön ruokana. Syötäviä sieniä en ole velä löytänyt, mutta parhaani yritän lenkkeilessäni tarkkailla maastoa jos sattuisi niitä esiintymään.